Endlich: Der Anfang ist immer schwer

Heippa vaan!

Olen siis Marianna, saksan kielen ja kulttuurin (ope)opiskelija Jyväskylän yliopistosta, alkujaan kotoisin Kuopiosta ja olen nyt viettämässä "pakollista kieliharjoitteluani" Saksassa Bielefeldin kaupungissa. Bielefeld on siis noin Tampereen kokoinen kaupunki Nordrhein-Westfalenin koillis(?) laidalla. Se ei ole oikeastaan tunnettu mistään (täällä suurimmat nähtävyydet ovat vanha linna ja Dr. Oetker-tehdas?), mutta se sijaitsee lähellä kaikkia "suurempia" kaupunkeja: Düsseldorf, Köln, Hannover, Bremen... Eli ei siis varsinainen ihme, että kaupunki itsessään on niin tuntematon. Jopa saksalaiset eivät tiedä, missä Bielefeld sijaitsee, minkä vuoksi on olemassa sanonta, että "Bielefeld doesn't exist". Minusta tuntuu, että jotkut todella luulevat, että se on oikeasti totta. Pahoittelen huonoa suomenkieltäni ja lauserakenteitani jos tässä vaiheessa, sille ei vain yksinkertaisesti voi mitään, kun kaikkia mahdolllisia kieliä yrittää kerralla pyöritellä mielessään - siinä menee suurempikin pälli sekaisin!

Asiahan on nyt niin, että mikäli blogin kirjoittamisen haluaa aloittaa heti vaihdon alusta, se kannattaa aloittaa jo vähän ennen vaihtoon lähtemistä, tai käy näin. Aloitan siis vaihtoblogini kirjaamisen vasta puolitoistaviikkoa vaihtoon lähtemisen jälkeen, minkä vuoksi "lähtötunnelmia" ja "ensimmäisten päivien tunnelmia" on vähän hankala enää täysin rehellisesti kirjoittaa. Yritän kuitenkin käydä lyhyesti läpi myös ensimmäisten päivien fiilikset, vaikka puolitoista viikkoa Bielefeldissä asusteltuani minusta tuntuu jo, että olen ollut täällä ikuisuuden. Katsotaan, tuleeko tästä nyt yksi älyttömän pitkä teksti, vain jaanko nämä viimeiset päivät useampaan lyhyempään julkaisuun, jolloin joku saattaa jopa jaksaa lukea näitä minun tunnetusti aina niin lyhyitä höpinöitäni :)

Aluksi haluan liittää tähän viime viikolla kirjoittamani "blogitekstin", jota en vielä päässyt julkaisemaan.


5.10.2012

Ohne Internet kann man nicht leben

Suomen päässä minulla oli tosiaan loppuun asti niin paljon tekemistä, etten jaksanut/ehtinyt säätää blogia valmiiksi (en jaksanu keskittyä siihen rekisteröimiseen + en keksiny mitään kuvia + en keksinyt nimeä). Jos bloginkirjoitussuunnitelmia kuitenkin on, suosittelen tosiaankin hoitamaan sen ajoissa valmiiksi, koska sitten täällä Saksan päässä on vielä vähemmän aikaa (ja ei nettiä kotona heti alusta, joten jos blogi olisi valmis, voisi niitä päivityksiä tehdä vaikka luennoilla/yliopistolla, mutta koska sitä ei ole, ei jaksa tuolla yliopistolla ruveta sitä alusta asti säätämään).. Olisi ollut kiva kirjoittaa ylös vähän lähtöfiiliksiä, mutta oikeastaan niitä ei ollut. Viimeiseen hetkeen asti tuntui hyvin epätodelliselta, että olin todellakin lähdössä vuodeksi ulkomaille ja elin jatkuvasti vain hetkessä ja oikeastaan tilanne ei ole muuttunut täällä Saksassa ollenkaan. Toisaalta, koska olen kuitenkin koko vuoden jo opiskellut tällä kielellä ja tätä kulttuuria, ei kulttuurishokkia varsinaisesti tullut, eikä toisaalta myöskään suurta euforiaa siitä, että kaikki olisi jotenkin uutta ja ihmeellistä. Oikeastaan kaikki on täällä melko samanlaista kuin Suomessa (pikkuisen lämpimämpi ilma ja vähän enemmän sataa), kieli on vain eri. Ja kielikin on sama, jota olen jo vuoden päivät opiskelukielenä käyttänyt, joten ei varsinaisesti mitään uutta. Tottakai kieli nostaa kynnystä keksiä lennosta uusia puheenaiheita uusien tuttavien kanssa, joten ensimmäiset päivät keskustelu pyöri vain samaa rataa tyyliin ”Wie heisst du” sitten ihmetellään että onpa outo nimi, sitten ”woher kommst du” sitten ihmetellään että wow onko siellä yhtä huono sää kuin täällä ja sitten kysytään samat kysymykset joltain toiselta. Sen jälkeen seuraa aina vaivautunut hiljaisuus, kun kukaan ei keksi saksaksi mitään järkevää sanottavaa. Onneksi nyt jo loppuviikosta, kun tätä kirjotan, kaikki ovat kehittyneet selvästi saksan ulosannissa sen verran, että näistä kahdesta peruskysymyksestä ollaan siirrytty ja edemmäksi. Silti vaivautuneita hiljaisuuksia tulee vieläkin (toisaalta suomalaisille aivan normaaleja hiljaisia hetkiä..).

Ensimmäiset fiilikset kaupungista oli hyvin positiiviset kuitenkin. Minulla on ihana mentori eli tuutori eli ”veli” Cristian, joka oli meitä vastassa juna-asemalla ja raahasi 23kg painavaa laukkuani koko päivän ympäri kaupunkia! Ekana iltana pieniä ongelmia aiheutti se, että International Office oli unohtanut ottaa Ainin avaimen mukaan Studentenwekistä, mutta onneksi minulla on 120cm leveä sänky, johon mahduttiin Ainin kanssa oikein hyvin (mitä minä nyt vähän halin Ainia unissani ;D). Illalla Cristian kutsuikin meidät pizzalle kaverinsa Cristianin luokse (joka myös on mentori eräälle japanilaiselle pojalle Katsulle), joten päästiin heti jo tutustumaan vähän muihin ihmisiin. Käytiin myös ”Bielefeldin parhaassa kneipessa” Zwiebelissä (hih), jossa kaikki juomat maksoi alle 2e. Eli echt billig! Hauskinta oli, että siellä oli sellainen shotti ”Bielefelder Luft”, jota pojat meille ihan innoissaan mainostivat ja sanoivat, että se on äly pahaa, joten sitä pitää kokeilla ja oikeasti se oli vain Minttuviinaa! Eli sitä, mitä kaikki suomalaiset teinit juo, koska se on vahvaa. Meni poikien juttu ehkä vähän pilalle ku oltiin silleen, että vanha juttu..

Seuraavina päivinä sitten olen yrittänyt hoitaa byrokratia-asioita, joita on yllättävän paljon aina prepaid-liittymän ostamisesta kaupunkiin rekisteröitymiseen ja vuokrasopimuksen tekoon (jota minulla ei tosiaan ole vieläkään), unohtamatta tietenkään myöskin yliopistoon rekisteröitymistä. Täällä Saksassa joku viisas ihminen on keksinyt, että kaikki opiskelijalle kuuluvat tärkeät asiat, kuten nettitunnukset (joilla kirjaudutaan kursseille ja pääsee nettiin omass WGssä), opiskelijakortti (joka toimii myös junalippuna) ja muut hommat lähetetään postissa, eikä niitä voi vain hakea sihteeriltä. Muuten ihan jees juttu, jos ei vaikka asuisi lähellä yliopistoa, että saa ne hommat, mutta kun tosiaan joku on keksinyt, että postia ei voi viedä perille, jos nimi ei täsmää postiluukussa olevan nimen kanssa. Minullahan tosiaan ei ole vielä vuokrasopimusta, minkä vuoksi Hausmeister ei ole vielä laittanut minun nimeäni postiluukkuuni (jossa kyllä lukee hyvin selkeästi HUONEENI numero), minkä vuoksi tämä tärkeä kirje (Leporello), joka sisältää muun muassa pääsyni internetiin kämpiltäni, ei tullut perille. Nyt joudun siis todennäköisesti joka tapauksessa hakemaan sen pahuksen kirjeen siltä samaiselta sihteeriltä, jolta olisin voinut hakea sen jo pari päivää sitten ilman tätä hirveää säätöä. Olen siis vieläkin kokonaisen viikonlopun ilman nettiä.

Netistä puheenolleen, kävin siis myös ostamassa toisen Cristianin mukaan halvimman prepaidin Aldista (supermarket). Ostin siihen siis myös netin, koska haluan käyttää uutta hienoa Lumiaani täysipainoisesti myös täällä (ja koska netti maksoi vain 4e kuussa). Ongelma kuitenkin on, että Lumiani on ilmeisesti liian hieno näille saksalaisille liittymille, sillä se ei jostain syystä pystynyt vastaanottamaan niitä asetuksia, jotka yleensä sim kortti tilaa automaattisesti puhelimeen, kun se ensimmäistä kertaa asetetaan laitteeseen. Toisin sanoen, kaksi ensimmäistä päivää prepaidistani toimi ainoastaan netti-osuus (se tosin toimi oikein moitteettomasti). Päätin sitten alkaa selvittää tätä asiaa itse (koska kukaan ei täällä tunnu tietävän älypuhelimista mitään) ja löysin Aldin sivuilta ohjeet, miten ”konfikuroida” ne SMS-säädöt itse. No säädinpä ne sitten ja voilá, puhelut ja tekstiviestit alkoivat yhtäkkiä toimimaan. Kaikki olisi nyt hyvin, jos en olisi siinä samalla menettänyt nettiäni puhelimesta. Aldin sivuilla olevat netin konfikuroimisohjeet ovat erittäin puutteelliset (sieltä puuttuu kokonaan proxy-osoitteet) ja ne on tehty joillekin kivikautisille älypuhelimille. Ihmeellisintä on, että vaikka Internet ei varsinaisesti toimi (eli siis FB-sovellus, Kartat ja muut internetin kautta päivittyvät ohjelmat, kuten ei myöskään Internet Explorer) niin silti WhatsApp toimii suorastaan paremmin kuin DNA:n liittymälläni. Eli mikä tässä nyt sitten oikein mättää? En todellakaan ole vielä keksinyt selitystä. Hauskinta on, että pystyn jopa käyttämään puhelintani langattomana verkkoasemana ja käyttämään täten puhelimeni nettiä ilman ongelmia tietokoneellani… Ihanaa kun on älypuhelin, jota ei osaa käyttää <3

No mutta, kaikista näistä teknisistä ongelmista huolimatta täällä on ihan kivaa. Vaikka sää onkin ihan kamala (ja pahemmaksi vain tulee muuttumaan). Muut Erasmus-ihmiset on oikein jees ja tänä iltana meillä on edessä Welcome-Dinner yliopistolla sijaitsevassa RAVINTOLASSA (siis ei ruokala vaan ihan oikea ravintola). Siistiä. Minun pitää muutenkin kertoa tuosta yliopistosta myöhemmin lisää, sillä se on aika siisti paikka, vaikka ulkoa päin näyttää aivan karsealta. Nyt kuitenki tämä postaus alkaa olla jo niin pitkä, etten jaksa edes itse sitä lukea, joten bis nächste mal!

P.S. Käytiin tänään ostamassa Ainin kanssa viiniä ja kaljaa yliopistolla sijaitsevasta mini-supermarketista. Super!

Tuossapa oli siis viime perjantain fiiliksiä. 

Welcome Dinnerillä tosiaan tarjottiin ilmaiseksi viiniä ja kaljaa niin paljon kuin napa kullakin veti. Suomalaisille aika vaarallinen paikka! Mutta bileet oli hyvät, seuraava päivä ei niinkään mukava.. Lauantaina käytiin tosiaan sitten vielä yhdessä diskossa tanssahtelemassa ja prepartyissä törmäsin Jyväskylästä tuttuun Suviin ja Simbaan (<3). Oli kivaa kuulla, että joku sentään on rakastunut tähän kaupunkiin!

Seuraavan postauksen kirjoitan varmaan pienistä ongelmista kurssiasioideni kanssa, mutta tämä saa nyt riittää tältä kertaa :) Enjoy!