Koska elämää ei voi suunnitella:
Lopullinen reitti suunnilleen..
On ihanaa olla taas kotona, vaikka Eurooppa antoikin parastaan (paitsi ehkä sään puolesta) ja matkaseura oli mitä parhainta, tavatut ihmiset siistejä ja elämä ihanaa. Vieläkin on vähän yksinäinen olo, kun aamulla herää YKSIN omasta huoneestaan, eikä ole suunnitelmaa päivälle, mutta onneksi päivän saa helposti täytettyä esim. sillä, että menee yliopistolle kahville ja syömään neljäksi tunniksi. Ja Niko tulee tänään, joten tekemisen puute taisi loppua heti alkuunsa.
Meinasin, että en kirjoita minkäänlaista kokonaisvaltaista matkapäiväkirjaa tänne, koska kuukauden muuttaminen blogitekstiksi olisi minulle (harvasanainen kun olen) romaanin pituinen suoritus. Keräsin siis yli 1300 kuvastani muutamat yksilöt ja rakennan lyhyen tarinani niiden varaan. Lisää kuvia tulee löytymään joskus facebookista ja mieluiten tarinoin tietenkin kasvotusten :)
Kaikki tämä alkoi siis tuona kauniina päivänä, kun Ainin kanssa noustiin ensimmäiseen junaamme kohti Hamelnia. Niedersachsenjuna!
Alussa kaikki oli mahtavaa ja kaunista (oli lopussakin, mutta erityisesti alussa), Interrailpassin näyttäminen oli aina yhtä jännittävää (koska konnareilla ei ollut aavistustakaan, mikä se on) ja rinkka tuntui vielä suhteellisen kevyeltä, vaikka se olikin jo alussa melkein ratkeamispisteeseen asti täynnä. Kengätkään eivät olleet aina märät ja vaatteet ei kyllästyttäneet.
Hamelnissa käytiin koko reissun ihanimmassa kahvilassa, se oli vanhassa kaupungissa hieman syrjässä pienellä sivukujalla oleva Kaffestube tai jotain sellaista, kahvila vanhassa asuintalossa ja ne teki itse kakkunsa. Ihan mielettömän hyvää oli. Parempaa, kuin suklaakakkuorgasmit Starbucksissa!
Opin reilillä, että elämän pienistä asioista (kuten jättisaippuakuplista) pitää ottaa kaikki irti, niistä löytää yleensä enemmän kauneutta ja sisältöä elämäänsä kuin joka kaupungista löytyvistä kivikasoista (kirkoista ja linnoista). Lapsenmielinen ja avoin suhtautuminen kaikkeen, kaikkiin ja ennen kaikkea tursitinähtävyyksiin auttoi saamaan jokaisesta kaupungista irti jotain erilaista, eikä ympäristölle (tai matkaseuralle) koskaan tullut tylsää, kun asiat ottaa aina vähän huumorilla.
Ensimmäiset askeleet meinasitvat jo heti tuottaa ongelmia (kun Nina vaihteeksi unohti jotain), mutta ehdittiin kuin ehdittiinkin ekaan junaamme ja aloitettiin reilimme heti ensimmäisellä "anteeksi voitko ottaa meistä kuvan"-turistimeiningillä. Reilin aikana junasta ehti tulla niin koti, nukkumapaikka, vessa kuin ravintolakin. Junassa matkustaminen oli aina kuin olisi hetkeksi kotiin päässyt!
Nyt täytyy lähteä hakemaan poikia juna-asemalta. Jatkan tarinaani Interrailista ja kaikesta muusta elämästä tässä kun ehdin!
Mun lempibiisi ja fiilikset löydätte tästä:
PS. Ostin just liput ton bändin ja Bossen keikalle huhtikuun puolivälissä Dortmundissa!! IIi!
